sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Samassa kirkkoveneessä

Tämän verran ehdin kuvata venettä,
jolla soudimme. Loppuaika piti
keskittyä soutamiseen.
"Mitä lintuja tuolla on?" Kysyi autokoulun opettaja, kun aikoinaan ajokorttia ajaessani kurvasin kaupungin ainoaa yksisuuntaista pitkin linja-autoaseman ohi. Onneksi tiesin, että linja-autoaseman luona lentelee aina naakkoja. Enhän muuten olisi keskittymiseltäni pystynyt tarkkailemaan sekä liikennettä, auton hallintalaitteita, että lintuja. Nyt oli vähän samanlainen olo, kun kirkkoveneemme perämies esitelmöi lähiluodolla näkyvistä merimetsoista. Minä keskityin vain tarkkailemaan etummaisen airon lapaa. 

Kuluneella viikolla pääsimme työkaverin järjestämänä kokeilemaan kirkkovenesoutua Espoon soutajien vieraina. Meitä oli lopulta vain neljä innokasta aloittelijaa soutua harrastavan työkaverimme lisäksi. En tiedä, oliko joukkomme harventunut epävakaisen sään takia. Jo matkalla bussin ikkunasta näkyvät vaahtopäät huolestuttivat minua, vaikka aurinko vielä siinä vaiheessa paistoikin.

Perillä Espoon soutajien rannassa jouduimme hetken odottelemaan lisävahvistusta yhdistyksen jäsenistä. Onneksi heitä saapui paikalle seitsemän, koska ilman heitä emme olisi päässeet merelle. 

Vaikka oli aika epävakaista ja tuulista, ja sadekuuronkin saimme niskaamme ennen lähtöä, soutuseuran jäsenet vain naureskelivat pelastusliiveille. Niiden käyttö esiteltiin meille lähinnä vitsinä. Oli ihan lähellä, että meille aloittelijoille olisi annettu sellaiset, mutta ei sentään. 

Soutajat saivat veneen näppärästi vesille, ja sen jälkeen haeskelimme hetken istumapaikkoja. Painoa ei kysytty, mutta kuulemma olisi hyvä, että aloittelijan kanssa soutaisi joku kokeneempi. Se ei kyllä kaikkien aloittelijoiden kohdalla toteutunut, mutta minä sentään sain viereen soutua harrastavan työkaverini. Minulle osoitettiin airo, jonka sain ihan itse keinotelluksi oikein päin hankaimeen. Jalat piti kiinnittää remmeillä kiinni veneeseen. Sitä hirvittelin vielä monta kertaa soutumatkan aikana, vaikka veneen kaatuminen olikin hyvin epätodennäköistä. 

Sain ihan pienen opastuksen vieruskaveriltani siitä, miten jalat liikkuvat ja käsillä vedetään, ja sitten pitikin yrittää soutaa. Ensimmäinen yritys tuntui aika epätoivoiselta, kun aironi ei liikkunutkaan samaa tahtia toisten airojen kanssa. Olin luullut kirkkovenesoutua aika paljon helpommaksi. Onneksi perämies huomasi nopeasti, että me aloittelijat tarvitsimme hiukan opastusta myös oikean rytmin löytämisessä. Vihje, että kannattaa seurata, milloin veneen etummaisen soutajan aironlapa laskeutuu veteen, ja pieni pätkä tahdin laskemista helpotti soutamisen idean ymmärtämistä. Meitä opastettiin myös siinä, ettei airo saa painua liian syvään, eikä toisaalta nousta liian korkealle.   

Soudimme ensin Hanasaaren luo ja käännyimme takaisin ennen kuin merenkäynti muuttui kovemmaksi. Sitten suuntasimme soutamaan Seurasaaren ympäri. Minä istuin ja soudin katse liimaantuneena etummaisen airon lapaan, koska oikeassa tahdissa pysyminen vaati yllättävän paljon keskittymistä. Maisemista ja lintujen tarkkailusta en totta totisesti ehtinyt nauttia. 

Kaikkiaan soudimme vähän yli 12 km. Reissu kesti tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, ja välillä pidimme kaksi ihan pientä lepotaukoa. Ennen lähtöä kyselin vieruskaverilta, missä lihaksissa soutu eniten tuntuisi. Jo ensimmäisten kilometrien aikana minulle selvisi, että kyse on takareisistä. Soutu on kuulemma 75-prosenttisesti jalkatyötä, ja vain hyvin vähän tehdään käsillä.  

Viimeisten kilometrien aikana taivas alkoi tummua ja tuuli yltyi. Hetken päästä tuli sekä vettä että rakeita, ja saimme soutaa aika reippaasti hiukan möykkyiseksi muuttuneella merellä. Kastuimmekin jonkin verran, mutta takin alle varaamani villapaita piti minut lämpimänä. En ollut uskonut ennakko-ohjetta, jonka mukaan soudussa pärjää samanlaisella ohuella paidalla ja takilla kuin juoksussa. Eikä oikeasti tällä kertaa olisi pärjännytkään. Vaikka yhdessä vaiheessa auringon paistaessa oli melko lämmin, ei ohut villapaita välikerroksessa ollut ollenkaan liikaa.    

Loppujen lopuksi pääsimme rantaan ehjin nahoin ja hyvillä mielin. Sen verran soutu kuitenkin oli rasittanut, etten saanut nostettua airoani omin voimin pois hankaimesta. Ja niissä takareisissä tuntui, kuin olisi tehnyt kyykkyjä tunnin ja kaksikymmentä minuuttia. Kuten periaatteessa olin tehnytkin. Hiukan avustettuna pääsin kuitenkin suht' koht' pystyasennossa veneestä laiturille ja pystyin kuin pystyinkin edelleen kävelemään.  

Kaikkiaan saldo jäi positiiviseksi. Vaikka soutaminen olikin ensikertalaiselle sekä fyysisesti rankkaa että keskittymistä vaativaa, koin, että taas tuli ylitettyä rajoja ja venytettyä mukavuusaluetta. Sellainen virkistää aina aivoja. 

Jälkeenpäin pohdin, miksi soutaminen tuntui juuri minusta niin vaikealta. Johtuiko se kenties iästä, ja siitä, että 45-vuotias on liian vanha oppimaan uusia temppuja? Vai siitä, että en kerta kaikkiaan ole urheilija, vaan kaikki liikunnallinen on minulle monimutkaista ja vaikeaa? Loppujen lopuksi tulin kuitenkin siihen tulokseen, että mahdollisesti näiden lisäksi yksi pääsyyllisistä on heikko rytmitajuni. En oikein osaa esimerkiksi tanssia tai taputtaa tahdissa. Niinpä aironkin nostelu rytmissä vaati minulta suuria ponnistuksia. 

Meri oli vielä alkuillasta rauhallinen.
Seuraavana päivänä takareisissä tuntui, muttei ehkä niin paljoa kuin odotin. Taktisesti olin kotimatkalla kävellyt kaksi viimeistä kilometriä, kun olisin joutunut vaihtamaan bussia. Se varmaan palautti mukavasti heti tuoreeltaan soudun jälkeen. Seuraavan päivän iltana jalat tuntuivat lenkille lähtiessä sen verran jäykiltä, että jätin koordinaatioharjoitukset suosiolla väliin. Ihan hyvä kuitenkin oli, että lenkki tuli tehdyksi. Sitä seuraavana päivänä ei tuntunut enää juuri missään. 

Ehkä pitäisi kokeilla soutua joskus uudestaan. Sulkavallakin lyhin matka on kuulemma vain kaksikymmentä kilometriä. Eihän se minun soututahdillani olisi kuin vajaa tunti lisää kyykkyjä. Vai olisiko parempi tavoite opetella tarkkailemaan niitä lintuja ja soutamaan yhtä aikaa?  





2 kommenttia:

  1. Moi. Olen lueskellut blogiasi ja etenkin kiinnostuneena seurannut jalkavaivaasi. Onko jalkasi parantunut? Itse kärsin toisen jalan tibialis posterior häiriöstä ja tilanne vetää mielen matalaksi. Vuoden olen kivuista kärsinyt ja nyt kipua on levossa melkein jatkuvasti. Miten lopulta sait jalan kuntoon?

    VastaaPoista
  2. Hei! Minun jalkani on tällä hetkellä siinä kunnossa, että kestää juoksua 2-3 kertaa viikossa. Nyt kun ei ole ohjattuja jumppia, yritän juosta kolmesti. Jalka ei ole levossa kipeä, mutta liikaa rasitettuna kipeytyy. Yli 30 km/vko en uskalla juosta, lähempänä 25 km/vko on ollut viime aikoina. Pitkis on 14 km (joka toinen viikko) ja pientä vetotreeniä (kerran viikossa tavoite) ja koordinaatiohyppyjä maltilla pystyn myös nyt tekemään. Ei jalka terve ole, eikä ehkä terveeksi tulekaan. Mutta pärjään. Kun jalka kipeytyy, pitää levätä. Mutta uskon, että minulla on ollut apua myös hyvistä lämmittelyistä ja pitkistä venyttelyistä. Pohkeiden venyttelyä saisin tehdä enemmänkin. Jalkapohjaa olen jonkin verran rullaillut tennispallolla, aina pari minuuttia kerrallaan. Fyssarin jumppia olen viime viikkoina tehnyt huonosti, niitäkin saisi tehdä enemmän. Pohjallista käytän lähes koko ajan, ja se on aika voimakkaasti tukeva. Ei se ongelmaa ratkaise, mutta todennäköisesti auttaa jonkin verran. Ilman en ole yrittänyt juosta.

    Toivottavasti olet saanut tutkitetuksi jalkasi kunnolla. Magneettikuva ja repeytymän toteaminen (8 kk jänteen repeämisen jälkeen) sekä kunnon lepo oli minulla kuitenkin a ja o siihen, että ongelma alkoi parantua.

    VastaaPoista